Taas täällä

Ja jälleen oon ollu poissa täältä blogista. Oon kadonnut kaikkialta oikeastaan.. tapaan Kavereitani harvemmin ja harvemmin, koulussa alkoi etäopiskelu koronan takia ja poistin kikin sekä snäpin. Jos joku teistä tytöistä joiden kanssa meillä oli kikissä ryhmää lukee tätä, olen pahoillani. Oikeasti, olen pahoillani etten sanonut mitään. R on kovin mustasukkainen ja ei ollenkaan pidä ajatuksesta, että juttelen näissä poistamissani sovelluksissa ihmisten kanssa. Ei siitä sen enempää. 

Paino on itseasiassa noussut. Ensin se laski hyvin ja kävi alempana mitä se on ollut pitkiin aikoihin. Sitten muhun vain iski jokin todella kummallinen halu luopua syömishäiriöstä ja laihduttamisesta täysin. Lihoin ja masennuin. Masennuin ihan muistakin syistä mutta jatkuvasti oksettavammaksi muuttuva peilikuva ei ainakaan helpota asiaa. En osaa pukea kenellekään sanoiksi edes kuinka surulliseksi ja epätoivoiseksi itseni jatkuvasti tunnen. Eikä kukaan varmaan edes ottaisi asiaa vakavasti, enhän minä koko ajan itke tai makaa sängyssä. Tuntuu, että saan jatkuvasti perustella itseäni joten en puhu olostani. Enkä puhu jatkossakaan ellen ole varma siitä, että osaan varmasti selittää tarkasti miltä musta tuntuu ja miksi. 

Miksi? vihaan tuota kysymystä. En minä tiedä miksi olen surullinen ja jatkuvasti tyytymätön itseeni. En tiedä vastausta siihenkään, mitä haluaisin muuttaa elämässäni jotta olisin onnellisempi.. Paitsi tietysti painoani.  Jos tietäisin, olisin muuttanut elämääni siihen suuntaan jo aikaa sitten. Nyt osaan keskittyä ainoastaan turhiin ja pinnallisiin muutoksiin. Yritän tehdä itsestäni miellyttävämpää katsella tatuoinneilla ja uudistamalla radikaalisti hiuksiani. Osittain se auttaakin ja tunnen itseni edes hetken onnelliseksi. Pienen hetken koen, että voisin ehkä joskus olla ihan hyvä. Kunhan saan muutettua vielä lisää ja lisää. Ja kunhan paino olisi tietyssä lukemassa. Tätä peilikuvaa minä inhoan. Yritän pitää yllä toivoa, että kun saan muokattua ulkonäköäni tarpeeksi voisin vihdoin hyväksyä itseni ja ajatella olevani kaunis. Toisaalta tiedän, että tämä ongelma on korvieni välissä eikä varmasti parane pinnallisilla muutoksilla. En vain teidä mitä muuta tehdä. 

Tällä kertaa en lupaa kirjoitella useammin. Kirjoitan silloin, kun siltä tuntuu. Jos joku tänne vielä eksyy, niin mulle voi laittaa kommenteissa postausehdotuksia. Yritän opetella käyttämään tätä uudistunutta bloggeria pian, en osaa ainakaan puhelimella liittää tähän tekstiin kuvia. Nyt alan valua sänkyä päin, otin jo unilääkkeenkin. Öitä!

Liian villi aikuislapsi

Viikonloppu meni taas vähän liiankin paljon alkoholin merkeissä. Aloin juomaan perjantaina kaverin kanssa vähän liian nopeaan tahtiin (ja vieläpä tyhjään vatsaan). Tietysti kaveri väsyi mun makuun ihan liian nopeasti joten lähdin baariin kun kuulin, että R oli siellä kavereineen enkä halunnut vielä vaan alkaa nukkumaan. En sitten tietenkään kelvannut R:n porukkaan kun tuli taas riitaa, joten tein typerän ratkaisun ja jatkoin juomista yksin. Kun vihdoin lähdin baarista kotiin sain perääni raivostuttavan miehen, joka lähenteli ja yritti röyhkeästi kosketella vaikka pyysin useampaan kertaan lopettamaan. Pääsin kuitenki kotiin ihan yksin ilman, että se pässi seurasi. Ehdin nukkua kirjaimellisesti muutaman tunnin ennen kuin heräsin, ja tajusin koirani olevan vielä ystäväni luona. Raahaan siis usein koiraani mukanani kun tapaan kavereita, en tykkää jättää poloista aina yksin. Poljin siis vielä laskuhumalassa kiireellä keskustaan ja siellä se krapula sitten lopulta iski. Jäin siis kaverini sohvalle makaamaan. Katsottiin vanhoja Simpsoneita ja jossain vaiheessa huomasin juovani edelliseltä päivältä jäämiä juomia. Sovittiin sitten fiksuina, että otetaan vielä lauantainakin vähän.

Jossain vaiheessa sain tietää, että R oli omalla reissullaan kaatunut niin pahoin, että koko naama oli mustana. Ensim kumpikaan meistä ei ajatellut asiaa sen kummemmin mutta iltaa kohden R alkoi viestitellä, että huimasi ja olo oli kuulemma muutenkin kummallinen. Kirjoittaminenkin oli vaikeaa. Jätin tästä syystä illan kesken ja juoksin R:n luo ettei tarvitse yksin olla jos olo on tukala. Yritin hetken suostutella R:ää lähtemään päivystykseen mutta tuo päätti vain googlettaa oireitaan. Tultiin siihen tulokseen, että R oli saanut aivotärähdyksen, koska niin moni oire viittasi siihen. Seuraava yö meni sitten niin, että herättelin tuota potilasta välillä ihan vaan tarkistaakseni, että se on kunnossa. Sunnuntai menikin sitten krapulassa. 

Maanantaina koulussa vaihtui työkuviot vähän fyysisempiin hommiin. En valinnut sitä kaikista kevyintä alaa itselleni mutta ei tämä haittaa yhtään. Vaikka välillä ottaakin kipeästi lihaksiin. Olen vaan aina tyytyväinen kun selviän pienestä koostani huolimatta hyvin muiden mukana. Aloin hetki sitten saada huomautteluja siitä, etten koskaan syö koulussa. Alkoi jotenkin hävettää ja olen nyt pari kertaa käynyt syömässä näennäisesti jotain. Pientä närppimistä mutta näyttääpä siltä, että olisin ainakin käynyt ruokalassa. En osaa syödä yksin enkä kenenkään muun kuin R:n seurassa. En tiedä miksi. Tai tiedän, vihaan itseäni ja en nauti syömisestä enää. En koe sitä edes oikeudekseni yksin. Koen, etten tarvitse ruokaa yksin. Syöminen on minulle enemmän sosiaalinen asia kuin pakollinen tarve. 

Noloja valivali kuvia, mutta niin sopivia

Huomenna olis varattuna aika juttelemaan monista asioista. En jaksaisi, mutta pakko mennä. Olen tästä syystä huomisen pois koulusta, kun en ajan jälkeen enää ehdi koululle matkan takia. Saanpahan enemmän tunteja tehdä mitä haluan.

#päivittelin ja korjailin typeriä kirjoitusvirheitä.

Hiljaisuus hajottaa

Mulla on pari ongelmaa, jotka meinaa tehdä mun läheiset hulluksi. Ensinnäkin, en kestä ollenkaan hiljaisuutta. Jos olen yksin, kuuntelen aina musiikkia tai laitan esim jonkun sarjan puhumaan taustalle. Jos taas seurassa tulee hiljainen hetki niin tulkitsen sen heti siten, että jokin on vialla. Musta tulee levoton ja ahdistunut. Yritän "korjata" tilannetta jotenkin vaikka mitään korjattavaa ei ole. Hiljaisuus on aivan normaalia. Varsinkin pitkässä parisuhteessa on välillä vaan sellaisia hetkiä, kun ollaan vaan hiljaa yhdessä eikä ole mitään sanottavaa tai tekemisistä. Tiedän sen, mutta en pysty silti sietämään sellaista tilannetta. Tästä samasta syystä öisin voisin kuolla ahdistukseen jos en pysty nukkumaan, kaikki on hiljaista eikä missään ole mitään hälinää tai häiriötekijää joka estäisi omia ajatuksia tulvimasta päähäni. En tiedä ymmärtääkö kukaan mistä puhun tai onko muilla samanlaisia kokemuksia mutta yksinkertaisesti sanottuna, mun pää ei kykene lepäämään. Olen jatkuvasti todella uupunut vaikkei se käytöksestäni näy lainkaan ulospäin. Tästä ollaan keskusteltu lähiaikoina paljon terapiassa ja ollaan yritetty harjoitella kaikenlaisia harjoituksia joiden olisi tarkoitus rentouttaa ja rauhoittaa. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta nämä istunnot tuntuu usein todella kiusalliselta enkä pysty keskittymään ollenkaan.

Toisekseen olen nykyään tosi lukossa henkisesti. Sosiaalinen elämä on välillä suorittamista tämän ongelman takia. Mun on vaikea puhua yhtään mistään. Mulle on kyllä ollut aina vaikeaa keskustella omista ongelmista muiden kanssa mutta nykyään tuntuu, etten osaa puhua enää oikeasti mitään. Kun mulle yrittää puhua niin saa vaan jotain epämääräistä takaisin. Kun joku vaikka kysyy "mitä kuuluu" niin menen ihan lukkoon enkä osaa koskaan vastata muuta kuin "eipä ihmeitä" tai jotain muuta yhtä aivotonta. Jotenkin mulla on aina ollut olo ettei kukaan oikeasti halua tietää mitä mulle kuuluu tai mitä teen joten tuntuu oudolta alkaa selittää mitään. R on todella turhautunut varsinkin tähän ongelmaan koska tuntee että en vaan halua jakaa asioitani. Ei se ole niin, olen vain lukossa. Mun on myös joskus levottomana ja ahdistuneena erittäin vaikea keskittyä toisten puheisiin tarpeeksi hyvin ja sekin vaikeuttaa keskustelua. On hankala vastata mitään kun kuunteli toisen juttuja puoliksi. Tätäkään en tee tahallaan mutta ymmärrän että se loukkaa.

Loppujen lopuksi, vihaan olla minä. Musta tuntuu, etten vaan osaa elää normaalia elämää. En osaa elää ollenkaan enkä olla muille hyvä läheinen. Koen itteni vialliseksi. R on myös alkanut huomaamaan ja tuomaan esille mikä kaikki mussa on vialla ja lista on pitkä. Pelkäsin tätä jo kauan sitten. Pelkään, että R näkee saman hirviön kuin minä ja lähtee pian. Ajatus erosta pelottaa. Kaikki pelottaa. Apua

Klo 04.44

puristaa rintaa. Huimaa. Oksettaa. Voisin kuolla. En pysty nukkumaan kunnolla.. Joko valvon tai nään hirveitä unia joiden takia herään jatkuvasti.  Miksei pää voi vaan hiljentyä ja yksinkertaisesti sammua ilman ajatuksia tai unia? Olen kateellinen kun toinen nukkuu vaikka enhän voi tietää millaisia unia R näkee. Stressi tekee levottomaksi, jalkoja pakottaa. Poltin illan aikana jointin, toivoin että se rauhoittaisi ennen kuin ahdistus omasta itsestä kasvaa liian suureksi ja pää leviää niin,  ette voi sitä peitellä. En halua että R näkee. En halua joutua selittämään mikä kaikki ahdistaa, R on kuunnellut tätä paskaa jo turhautumisen asti. Lipsauttelen muutenkin liikaa jo syömiseen liittyviä asioita. No, polttelu ei auttanut. Onneksi ainakin suurimman osan ajasta olen kai ainoa hereillä. Annan ahdistuksen tulla. Puristelen kaikkea itsessäni mistä saan kiinni koska koen pakollista tarvetta tehdä niin. Haluaisin itkeä mutten voi. Kyyneleet ei tule.

Paino on pudonnut enkä ole syönyt paljoa mutta silti tuntuu, että en tee tarpeeksi. Olisi pitänyt liikkua vielä lisää, syödä vielä vähemmän. Typerää tiedän. En jaksa itteäni, haluan sammua. Haluan vaan pois.

Ongelmapesä

Paino on pudonnut taas lisää. Tuntuu hyvältä. Eilen oli pieni repsahdus mutta se ei näkynyt tänään painossa. Aloin erään tutun kanssa leikkimieliseen kisaan, kumpi paastoaa pidempään. Ensimmäisen päivän jälkeen on sallittua syödä 100kcal per päivä. Painotan, että leikkimielinen kisa. Heti, kun tuntuu pahalta lopetan. Tuttuni ei kestänyt päivääkään joten tästä tuli vain mun henkilökohtainen haaste. Ei haittaa, oikeastaan parempi näin. Aion selviytyä ainakin huomisen. Harmittaa, kun oon vähän huono liikkumaan joten se vähän hidastaa tätä mun projektia. Suurin osa mun liikunnasta koostuu vain koiran kanssa lenkkeilystä, kyykyistä sekä ojentajadipeistä (jos joku ei tiedä mitä ne on, niin suosittelen googlaamaan! simppeli tehdä ja tuntuu hyvältä! Jopa mun kaltaisen läskimakkaran mielestä) Joskus yritän tehdä säälittävästi muita lihastreenejä  mutta se on aina sellasta räpellystä että alkaa vaan vituttaa. Ei se ennen näin vaikeeta ole ollut.. oon kai polttanu osan mun lihaksista pois jo aikaa sitten. Oisko seuraavaks vihdoin sen läskin vuoro? Olisi kyllä jo korkea aika.

Oon muuten miettinyt, etten enää jaa tänne mun painoa. En tiedä, tuntuu vaan siltä ettei se kannata. Katsotaan jos mun mieli vielä joskus muuttuu, minä kun tunnetusti saatan olla vähän ailahteleva persoona. Mun mieli saattaa joskus muuttua niin nopeasti, että mun läheisillä on vaikea pysyä perässä. Oon varmasti todella väsyttävä ihminen. Tuntuu , että oon inhottavaa katseltavaa ja ärsyttävä. Mun mieli on myös koko ajan maassa joten oon luultavasti myös siksi huonoa seuraa ja paska kumppani. Mun parisuhteessa on paljon ongelmia ja tuntuu, että kaikki niistä johtuu minusta. Ehkä on vaan parempi kaikille, että vetäydyn vähän syrjään. Pysyn myös poissa ystävieni silmistä mahdollisimman paljon ainakin siihen saakka, kun voin olla taas itsevarma ja kevyt. Silloin voin aidosti nauttia muiden seurasta. Jos pysyn tällä linjalla,ei mun tavoitteeseen mene enää kauan 💜

Linnunluinen

Puhuin äitini kanssa puhelimessa yksi päivä. Veljelläni oli ollut neuvola ja oli taulukkojen mukaan ollut pienesti ylipainoinen. Äitini sekä neuvolan nainen olivat molemmat sitä mieltä, ettei se kyllä pidä paikkaansa, vaan veljeni on enemmän leveäharteinen ja rotevaa tekoa oleva lapsi. Omasta mielestäni veli on todella normaalin kokoinen, ei ole koskaan pistänyt silmään että olisi millään tapaa liian iso lapsi. Jokatapauksessa, tästä johtuen äitini alkoi puhua "linnun luisista" ihmisistä. Hänen puheestaan pystyin päätellä etten minä kuulu siihen kauniiseen, siroon joukkoon. Äiti nimittäin puhui heistä vähän inhottavaan sävyyn. Ei kai se minulle niin puhuisi jos olisin sellainen? Olenko minä isoluinen? Entä jos en koskaan pysty olemaan oikeasti siro ja kevyt? Ahdistaa. En edes uskalla kysyä mieheltä kropastani koska pelkään sen vaan valehtelevan. Enkä edes tiedä miksi on niin vaikea luottaa. Eikä pelkästään tässä asiassa, en yleensäkään luota ihmisiin ympärilläni. En edes omaan, aina niin turvalliseen poikaystävääni. Mussa on jotain vikaa varmasti. Pelkään vaan etten riitä. Oon varma etten riitä. 

Yhtenä iltana katsottiin elokuvaa ja ainoa, mihin pystyin keskittymään kunnolla oli sen yhden näyttelijän kapeus ja muutenkin pieni kokoisuus. Olin niin kateellinen ja vihainen itselleni, että suorastaan kiehuin sisältäpäin. Vihasin sillä hetkellä itseäni sekä sitä naista, koko elokuvaa ja varsinkin kaikkea sitä mitä olin sinä päivänä syönyt. Siitä huolimatta, vaikka olin pysynyt kalorirajoissani. Tuntui ihan hirveeltä eikä se olo meinannut kaikota leffan jälkeenkään. olo on muutenkin jatkuvasti ihan paska. Olen sortunut oksentamaan tarkoituksellisesti ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Hävettää, että oli pakko tehdä niin. Pelkään ajautuvani takaisin siihen kierteeseen. On kai vaan pakko yrittää vielä kovemmin! Haluan ansaita itseni hyväksynnän. Haluan vihdoin rakastaa itseäni. 

                   

Ristiriitainen

Pää on tiltissä viikonlopun essoilusta joten pahoittelut tämän tekstin mahdollisesta sekavuudesta. Tuli vain tarve kirjoitella kaikenlaisia ajatuksia tänne. 

Tietääkö kukaan muu sitä ristiriitaista fiilistä mikä tulee kun tekee ruokaa? Se on ihanaa ja samalla kauheaa. Se ihana tuoksu ja sen prosessin seuraaminen kun ruoka valmistuu hiljalleen tuntuu kidutukselta koska itsellä ei ole aikomustakaan syödä. Ja jos on, tietää että syömisen jälkeen olo on hirveä. En pysty enää nauttimaan ruuasta. Silti rakastan sen valmistamista. Sen muovailua, sen kontrollointia. Vedän keuhkot täyteen tuoksuja ja tuntuu kuin söisin. Pystyn melkein maistamaan sen. Nautin ja kärsin yhtäaikaa.

Mulla on monessa muussakin asiassa ristiriitaisia tuntemuksia. Esimerkiski tiedän, että laihtuisin myös kattavalla ja terveellisellä ruokavaliolla mutta en pysty siihen. Hyi, siinä on vaan liikaa. Ja vaikka ajattelen noin, silti jos omasta mielestäni "pilaan" päivän syömällä liikaa aloin ainakin ennen ahmia ihan hillittömästi. "Miksi ei sitten ahmita ihan kunnolla, oon kuitenkin kauhea läski" tuo on ehkä typerintä mitä mun päässä on koskaan oikeasti liikkunut.. Oksetan itseäni. Olen jatkuvasti täynnä ällöttäviä mielitekoja. Onneksi alan päästä niistä vihdoin taas yli!

Tällä hetkellä oon jumissa sohvalla. Lueskelin blogeja koko aamun ja nyt kirjoitan tätä puhelimella. Blogger tuttuun tapaansa syö välistä sanoja jos hyppään takaisin tekstin väliin ja korjaan jotakin. Onko muille tuttua? Huoh, pitäisi oikeasti vaivautua aina menemään läppärille. Olisi niin paljon helpompaa. Olen sopinut itseni kanssa, että parin tunnin sisällä on lähdettävä pitkälle lenkille. Ehkä alan valmistautua ja vaan lähden nyt heti.