X

 Jään toistaiseksi tähän blogiin. Vaikka oon alkanut pelätä, että mun henkilöllisyyden voi jotenkin kaivaa tästä. Saatan olla vainoharhainen tai sitten en..  Jokatapauksessa, jään ainoastaan siksi, että olen laiska enkä jaksa tehä uutta. En myöskään jaksa siistiä täältä tekstejä, joita suoraan sanottuna häpeän. Huhhuh mitä juttuja onkaan oikeasti tapahtunut. En ainakaan siis just nyt jaksa.  

Oon päässyt monenlaisista sekoiluista irti. Ainakin sillä tavalla irti, että ne eivät ole enää niin valtava ongelma parisuhteelle (on parisuhteessa siitä huolimatta ihan vitusti kaikenlaisia ongelmia.)  Siitä huolimatta kaikki on koko ajan ihan päin persettä. Mikään ei helpota, mutta silti oon muka kaikille ulospäin hyvinvoiva, ja pyöritän parhaani mukaan arkea. Parisuhde menee päin vittua, ei me vaan oikeasti ymmärretä toisiamme. Elämässä kaikki on hukassa ja päin saatanaa, en jaksaisi. Mutta jaksan silti. Pakko kai se on? Vai onko..

mennyt hetkittäin oikeasti jopa erinomaisesti. Mitä nyt sitten yhtäkkiä tuntuu siltä, että maailma kaatuu niskaan, ja missään ei ole mitään järkeä. Tajuan vihaavani omaa elämääni. Ihan jokaista asiaa elämässäni. Syömisen tarkkailusta on tullut taas todella helppoa, ei mun juuri edes tee mieli ruokaa eikä varsinkaan herkkuja paitsi hyvin harvoin. Pyrin silti välillä syömään "yli", koska koen näin sovun säilyvän parhaiten meidän taloudessa. Vaikka parisuhteessa jokin mättää koko ajan, rakastan silti. Paino on erittäin hitaassa laskusuunnassa. Eikä mua edes huoleta, että anoreksia saattaa valloittaa taas koko elämän. Koko ajan se korvassa kuiskii ja joka päivä on kamppailua. Välillä se voittaa ja välillä minä. Tai itseasiassa välillä R voittaa, yleensä syön enemmän kun R sitä toivoo. Ahmimista tai liikasyönnin kompensoimista ei oo ollut enää läheskään niin paljon ku ennen, onneksi. Oon päässy siis kai eteenpäin myös syömishäiriön kanssa. En tiiä eikä kiinnosta. Vai kiinnostaako? Pitäis varmaan kiinnostaa mutta ei vaan kiinnosta. Oon sekavassa tilassa koko ajan, vittu. En tiiä mitä ajatella 

Oon aloittanut treenaamisen. Haluan enemmän lihaksia, koska niiden saaminen tarkoittaa isompaa kulutusta. Tiedän, lihasta ei kasvateta ilman kunnollista ruokailua mutta koen syöväni tällä hetkellä "normaalimmin" kuin koskaan ja panostan proteiiniin erityisesti. Joo joo, tiedostan etten syö edelleenkään tarpeeksi, mutta kai voin edes vähän lihasta saada? Mulla kun ei ole lihaksia tällä hetkellä juuri ollenkaan kiitos syömishäiriön. Enkä tiedä kasvaako niitä tällä ruokavaliolla, välillä syön ok ja välillä vain 500 kcal päivässä.

Taas täällä

Ja jälleen oon ollu poissa täältä blogista. Oon kadonnut kaikkialta oikeastaan.. tapaan Kavereitani harvemmin ja harvemmin, koulussa alkoi etäopiskelu koronan takia ja poistin kikin sekä snäpin. Jos joku teistä tytöistä joiden kanssa meillä oli kikissä ryhmää lukee tätä, olen pahoillani. Oikeasti, olen pahoillani etten sanonut mitään. R on kovin mustasukkainen ja ei ollenkaan pidä ajatuksesta, että juttelen näissä poistamissani sovelluksissa ihmisten kanssa. Ei siitä sen enempää. 

Paino on itseasiassa noussut. Ensin se laski hyvin ja kävi alempana mitä se on ollut pitkiin aikoihin. Sitten muhun vain iski jokin todella kummallinen halu luopua syömishäiriöstä ja laihduttamisesta täysin. Lihoin ja masennuin. Masennuin ihan muistakin syistä mutta jatkuvasti oksettavammaksi muuttuva peilikuva ei ainakaan helpota asiaa. En osaa pukea kenellekään sanoiksi edes kuinka surulliseksi ja epätoivoiseksi itseni jatkuvasti tunnen. Eikä kukaan varmaan edes ottaisi asiaa vakavasti, enhän minä koko ajan itke tai makaa sängyssä. Tuntuu, että saan jatkuvasti perustella itseäni joten en puhu olostani. Enkä puhu jatkossakaan ellen ole varma siitä, että osaan varmasti selittää tarkasti miltä musta tuntuu ja miksi. 

Miksi? vihaan tuota kysymystä. En minä tiedä miksi olen surullinen ja jatkuvasti tyytymätön itseeni. En tiedä vastausta siihenkään, mitä haluaisin muuttaa elämässäni jotta olisin onnellisempi.. Paitsi tietysti painoani.  Jos tietäisin, olisin muuttanut elämääni siihen suuntaan jo aikaa sitten. Nyt osaan keskittyä ainoastaan turhiin ja pinnallisiin muutoksiin. Yritän tehdä itsestäni miellyttävämpää katsella tatuoinneilla ja uudistamalla radikaalisti hiuksiani. Osittain se auttaakin ja tunnen itseni edes hetken onnelliseksi. Pienen hetken koen, että voisin ehkä joskus olla ihan hyvä. Kunhan saan muutettua vielä lisää ja lisää. Ja kunhan paino olisi tietyssä lukemassa. Tätä peilikuvaa minä inhoan. Yritän pitää yllä toivoa, että kun saan muokattua ulkonäköäni tarpeeksi voisin vihdoin hyväksyä itseni ja ajatella olevani kaunis. Toisaalta tiedän, että tämä ongelma on korvieni välissä eikä varmasti parane pinnallisilla muutoksilla. En vain teidä mitä muuta tehdä. 

Tällä kertaa en lupaa kirjoitella useammin. Kirjoitan silloin, kun siltä tuntuu. Jos joku tänne vielä eksyy, niin mulle voi laittaa kommenteissa postausehdotuksia. Yritän opetella käyttämään tätä uudistunutta bloggeria pian, en osaa ainakaan puhelimella liittää tähän tekstiin kuvia. Nyt alan valua sänkyä päin, otin jo unilääkkeenkin. Öitä!

Laiskottaa

Jokainen askel tuntuu lonkassa. Oon jotenkin onnistunut lenkkeilemään sen kipeäksi. En selvästikään ole enää tarpeeksi hyväkuntoinen kävelemään yli 10km lenkkejä useampana päivänä peräkkäin. Harmittaa, mutta ei voi mitään. Lenkkeilen silti niin pitkiä lenkkejä kun pystyn. Niiden jälkeen vaan tuntuu niin hyvältä. on onnistunut olo ja fyysisestikin tuntuu ihanalta. Pitäisi itseasiassa olla nytkin jo menossa ulos kun koira varmasti haluaisi jo päästä lenkille. Laiskottaa, hyi mua kun laitan koirani odottamaan. Ehkä tänään kuitenkin annan itselleni luvan lyhentää ainakin tätä päivän ensimmäistä lenkkiä. Jospa myöhemmin jaksaisin paremmin.

Jään vielä laiskuuttani kirjoittelemaan. Ajatus ei oikein pysy kasassa ja unohtelen mitä olikaan tarkoitus kirjoittaa seuraavaksi. Siitä piti mainita, että mun ja R:n suhde näyttää menevän parempaan suuntaan. En enää pelkää jokainen hetki että kaikki loppuu. R oli todella vahvasti humalassa kun silloin aiemmin jätti minut ja muutti mieltään heti seuraavana päivänä. Siitä vain jäi kauhea sekavuus ja pelko. En hetkeen tiennyt oltiinko nyt yhdessä vai ei. Nyt tiedän ja olo on todella helpottunut.

Käytiin btw tässä yksi päivä hakemassa kaksi kassillista ruokaa ruokajakelusta. Ne tunki mukaan ihan hirveästi karkkia ja suklaata. Nyt ne kiusaa mua tuolla kaapeissa. Sai sieltä ihan ruokaakin, leipää esimerkiksi paljon. Onneksi R syö usein leipää. Mulla yksinään ei tulisi käytettyä varmaan noista ruuista puoliakaan vaan jäisivät lojumaan pakkaseen. Mutta nyt on oikeasti pakko alkaa tehdä lähtöä sinne lenkille! En anna koiran odottaa enää vaan löhöämällä ja kirjoittelemalla.

//Anteeksi sekava ja hyppelevä teksti.

Taas pitkästä aikaa

Taas oon ollu suht pitkään kirjoittamatta. Oon vaan saamaton siinäkin. Pari ahmimispäivää on ollut mutta sain kierteen katkaistua. Onneksi. Turvotusta on hieman mutta yritän kestää. Pakkohan se on kestää vaikka masentaa niin, että voisin satuttaa itseäni rankallakin kädellä. En kuitenkaan aio tehdä niin, ei tarvitse huolehtia. Aion yrittää keskittyä nyt jatkamaan laihdutusta ja keskittymään niihin positiivisiin juttuihin, mitä on tapahtumassa. Esimerkiksi mun eräs hyvä ystävä on tulossa mun luokse ens viikolla viideksi päiväksi! Ainoa stressin aihe on että haluaisin päästä mun välitavoitteeseen ennen sitä koska hävettää näyttäytyä tämän kokoisena. Tuntuu, että hänen koko vierailu menee pilalle jos en paina tietyn verran. En tiedä kuinka tervettä tälläinen ajattelu on.

Eilinen meni laihdutuksen kannalta melko hyvin, kävin kaks ihan mukiinmenevää lenkkiä ja söin vaan rahkan ja omenan. Ei paha. Mun veli tuli meille eilen yöksi ja pelattiin yks peli läpi. On kyllä aina ihana nähdä ja huomata kuinka toinen kasvaa ja miehistyy mutta samaan aikaan se tuntuu pelottavalta. Pelkään, että kasvun myötä minä unohdun. Meidän yhteiset jutut unohtuu. Olen itsekin ollut tuon ikäinen, tiedän että on normaalia alkaa kasvaa etäämmälle perheestä mutta pelkään että menetän veljeni kokonaan. Taustatietoa mun perhekuviosta sen verran, että mulla on kireät ja hankalat välit kaikkiin muihin paitsi mun pikkuveljiin joten pelkään heidän kasvamista. Vanhimmainen veli on pian 13 vuotias, kutsutaan häntä vaikka A:ksi. Mulle on ollu hankalaa opetella  olemaan puhumatta A:lle kuin pikkupojalle. Välillä tuntuu etten osaa enää luoda minkäänlaisia kunnollisia keskusteluja. Oon alkanu valmistautumaan päästämään irti.
                   

Asiasta täysin kukkaruukkuun, ostettiin vihdoin oma pesukone! Ostettiin käytetty kone ja sen kanssa olikin sitten isompi säätäminen kuin oltaisiin uskottu. Ensinnäkin kone oli huomattavasti kauempana kuin luultiin joten bensaa ja aikaa kului enemmän kuin tarpeeksi.. toisekseen, vaikka kone on melko pieni oli sen kantamisessa ongelmia. Minä en jaksanut kunnolla nostaa sitä ja R rikkoi selkänsä eikä saatu ketään auttamaan koska R ei kehdannut pyytää kantoapua omilta kavereiltaan koska ei itse pysty osallistumaan kantamiseen ja minulla on vain kaksi isompi kokoista ystävää ja toinen heistä on suljetulla ja toisen kanssa R ei tule yhtään toimeen. Kone jäi siis autoon. Onneksi keksittiin soittaa eräälle firmalle, joka tarjoaa muuttopalveluita ja saatiin kantajat. Kone saadaan vihdoin sisälle huomenna, jippii! Enää ei tarvitse varata pyykkivuoroa pyykkituvasta vaan voi pestä milloin lystää.

Tällä hetkellä makaan vatsallani sängyllä ja yritän jaksaa lähteä lenkille. Kissa kehrää vieressäni ja houkuttelee jäämään sänkyyn kanssaan. Koirani taas houkuttelee lähtemään ulos. Pakko lähteä, koira tarvitsee lenkin ja ei se tekisi pahaa minun läskeillenikään. Todennäköisesti vitkuttelen vielä hetken ja lähden mahdollisimman hiljaa etten herätä olkkarissa nukkuvaa veljeäni.

Ajatus kulkee yöllä

Kello on 1.06 kun aloitan kirjoittamaan tätä.  Jotenkin tekee mieli kirjoittaa. Tänään (tai no eilen) oli paastopäivä. Meni hyvin kun oli koko päivän tekemistä. Näin erästä kaveria pitkästä aikaa. Oli ihan hauskaa, pyörittiin kaupungilla, käytiin yhdessä tapahtumassa joka täällä järjestettiin ja istuttiin vaan ulkona. Juteltiin kaikkea. Tuntui vain, että jossain vaiheessa meiltä  loppui  keskustelun aiheet kesken. Ollaan kai vaan niin erilaisia ja kiinnostutaan ihan eri jutuista. Hauskaa, että silti ollaan oltu kavereita niin kauan. Tosin, nykyään en sanoisi että ollaan kavereita. Lähinnä hyvän päivän tuttuja. Nähdään todella harvoin ja keskustelu on hiukan pinnallista. Mutta hyvä näin, en osaa mahduttaa tätä ihmistä mun elämään tän kummemmin.

Aamulla on meno heti ensimmäisenä Alkoon. Se kun menee kiinni jo klo 12 juhannuksen takia. Olen siis menossa huomenna illalla muutaman ystäväni kanssa juomaan (oon ollut viime päivinä huomattavasti tavallista sosiaalisempi, alkaa jo väsyttää). Viinan kalorit ahdistaa jo valmiiksi mutta yritän tehdä mietoja paukkuja sotkemalla yhteen cola zeroa ja leijonaa. Polttelen myös ettei tarvitsisi juoda välttämättä niin paljon. Vaikkakin nipistän juomisen kuitenkin syömisistäni joten viina menee varmasti suht helposti päähän. Eikä se kai ole ihan maailman loppu jos juon hiukan suunniteltua enemmän. Ajattelin, että otan mukaani mansikoita joita voi pitkin iltaa napsia jos vatsa alkaa savuissa kurnia. Toivottavasti huomenna on mukava ilta! 

Mun oikeesti pitäis jo nukkua, otin tarvittavatkin aikaa sitten. Jäin vaan kirjoittamaan tätä. Mies makaa jo sängyllä ja on kai nukahtamassa. Nyt laitan herätyksen puhelimeen ja sen jälkeen laitan tämän kapistuksen pois ja yritän itsekin saada vähän unta. Hyvää yötä!