X

 Jään toistaiseksi tähän blogiin. Vaikka oon alkanut pelätä, että mun henkilöllisyyden voi jotenkin kaivaa tästä. Saatan olla vainoharhainen tai sitten en..  Jokatapauksessa, jään ainoastaan siksi, että olen laiska enkä jaksa tehä uutta. En myöskään jaksa siistiä täältä tekstejä, joita suoraan sanottuna häpeän. Huhhuh mitä juttuja onkaan oikeasti tapahtunut. En ainakaan siis just nyt jaksa.  

Oon päässyt monenlaisista sekoiluista irti. Ainakin sillä tavalla irti, että ne eivät ole enää niin valtava ongelma parisuhteelle (on parisuhteessa siitä huolimatta ihan vitusti kaikenlaisia ongelmia.)  Siitä huolimatta kaikki on koko ajan ihan päin persettä. Mikään ei helpota, mutta silti oon muka kaikille ulospäin hyvinvoiva, ja pyöritän parhaani mukaan arkea. Parisuhde menee päin vittua, ei me vaan oikeasti ymmärretä toisiamme. Elämässä kaikki on hukassa ja päin saatanaa, en jaksaisi. Mutta jaksan silti. Pakko kai se on? Vai onko..

mennyt hetkittäin oikeasti jopa erinomaisesti. Mitä nyt sitten yhtäkkiä tuntuu siltä, että maailma kaatuu niskaan, ja missään ei ole mitään järkeä. Tajuan vihaavani omaa elämääni. Ihan jokaista asiaa elämässäni. Syömisen tarkkailusta on tullut taas todella helppoa, ei mun juuri edes tee mieli ruokaa eikä varsinkaan herkkuja paitsi hyvin harvoin. Pyrin silti välillä syömään "yli", koska koen näin sovun säilyvän parhaiten meidän taloudessa. Vaikka parisuhteessa jokin mättää koko ajan, rakastan silti. Paino on erittäin hitaassa laskusuunnassa. Eikä mua edes huoleta, että anoreksia saattaa valloittaa taas koko elämän. Koko ajan se korvassa kuiskii ja joka päivä on kamppailua. Välillä se voittaa ja välillä minä. Tai itseasiassa välillä R voittaa, yleensä syön enemmän kun R sitä toivoo. Ahmimista tai liikasyönnin kompensoimista ei oo ollut enää läheskään niin paljon ku ennen, onneksi. Oon päässy siis kai eteenpäin myös syömishäiriön kanssa. En tiiä eikä kiinnosta. Vai kiinnostaako? Pitäis varmaan kiinnostaa mutta ei vaan kiinnosta. Oon sekavassa tilassa koko ajan, vittu. En tiiä mitä ajatella 

Oon aloittanut treenaamisen. Haluan enemmän lihaksia, koska niiden saaminen tarkoittaa isompaa kulutusta. Tiedän, lihasta ei kasvateta ilman kunnollista ruokailua mutta koen syöväni tällä hetkellä "normaalimmin" kuin koskaan ja panostan proteiiniin erityisesti. Joo joo, tiedostan etten syö edelleenkään tarpeeksi, mutta kai voin edes vähän lihasta saada? Mulla kun ei ole lihaksia tällä hetkellä juuri ollenkaan kiitos syömishäiriön. Enkä tiedä kasvaako niitä tällä ruokavaliolla, välillä syön ok ja välillä vain 500 kcal päivässä.

Laiskottaa

Jokainen askel tuntuu lonkassa. Oon jotenkin onnistunut lenkkeilemään sen kipeäksi. En selvästikään ole enää tarpeeksi hyväkuntoinen kävelemään yli 10km lenkkejä useampana päivänä peräkkäin. Harmittaa, mutta ei voi mitään. Lenkkeilen silti niin pitkiä lenkkejä kun pystyn. Niiden jälkeen vaan tuntuu niin hyvältä. on onnistunut olo ja fyysisestikin tuntuu ihanalta. Pitäisi itseasiassa olla nytkin jo menossa ulos kun koira varmasti haluaisi jo päästä lenkille. Laiskottaa, hyi mua kun laitan koirani odottamaan. Ehkä tänään kuitenkin annan itselleni luvan lyhentää ainakin tätä päivän ensimmäistä lenkkiä. Jospa myöhemmin jaksaisin paremmin.

Jään vielä laiskuuttani kirjoittelemaan. Ajatus ei oikein pysy kasassa ja unohtelen mitä olikaan tarkoitus kirjoittaa seuraavaksi. Siitä piti mainita, että mun ja R:n suhde näyttää menevän parempaan suuntaan. En enää pelkää jokainen hetki että kaikki loppuu. R oli todella vahvasti humalassa kun silloin aiemmin jätti minut ja muutti mieltään heti seuraavana päivänä. Siitä vain jäi kauhea sekavuus ja pelko. En hetkeen tiennyt oltiinko nyt yhdessä vai ei. Nyt tiedän ja olo on todella helpottunut.

Käytiin btw tässä yksi päivä hakemassa kaksi kassillista ruokaa ruokajakelusta. Ne tunki mukaan ihan hirveästi karkkia ja suklaata. Nyt ne kiusaa mua tuolla kaapeissa. Sai sieltä ihan ruokaakin, leipää esimerkiksi paljon. Onneksi R syö usein leipää. Mulla yksinään ei tulisi käytettyä varmaan noista ruuista puoliakaan vaan jäisivät lojumaan pakkaseen. Mutta nyt on oikeasti pakko alkaa tehdä lähtöä sinne lenkille! En anna koiran odottaa enää vaan löhöämällä ja kirjoittelemalla.

//Anteeksi sekava ja hyppelevä teksti.

Rakastan sinua, R

Näin alkuun btw, kutsun mun miestä jatkossa kirjaimella R. 

Ahmimiskohtaus. Kaikki lähti riidasta, R on musta huolissaan. Seuraavana päivänä oli vaan tunne, että haluan pystyä syömään ja nauttimaan R:n kanssa. Olla normaali tyttöystävä. Joten tehtiin niin ja oli todella mukavaa. Mutta sitten se lähti käsistä. Tosi inhottava olo mutta tämä turvotus katoaa äkkiä. Tiedän sen. Tämä oli taas muistutus siitä, että kun syön tietyn rajan yli en enää osaa lopettaa. Siksi pelkään syödä. En kuitenkaan vihaa itseäni niin paljon kun yleensä ahmimisen jälkeen, koska päivä oli täydellinen. Tämä kerta oli sen arvoista. R ei ansaitse syömishäiriö arkea. Edes yhden päivän pystyin olemaan se tyttöystävä, jonka R oikeasti ansaitsee. Tää kirjoitus on vaan lyhyt päivitys, tuntui tärkeältä kertoa tästä "takapakista". 

Kauhea rakas Ana

Mulla on dieetti jota yritän seurata. Ensimmäisinä päivinä en syönyt niin paljoa kuin olisi ollu sallittua. En kadu sitä, vaan oon ylpeä. Paino on pudonnut. Olen onnellinen, helvetin ylpeä. Aiemmat oksettavat ahmimiskohtaukset on selätetty, niitä ei ole ollut pitkiin aikoihin! Tunnen kuinka itseluottamus voimistuu ja hymyilen kun tunnen vatsani hiukan murisevan. Pian olen taas minä 💕 Ei mun tee mieli edes syödä kauheasti muutenkaan kun on niin kuuma. Vihaan liikaa kuumuutta, en vaan kestä sitä. Oon se tyyppi saunassakin joka istuu siellä max 10 min ja poistuu kun alkaa huimata ja on vaikea hengittää. En nauti sitten yhtään.

Joskus mietin itsekseni, miksi teen tämän itselleni? Voisin antaa periksi ja kuten muut sanoo, ottaa rennosti ja nauttia elämästä. Mutta olisiko se nauttimista, jos jokin päässäni huutaa kuinka mun täytyy muuttua. Laihtua, syödä vähemmän ja kaikkea muuta. Kun pidän itseni kurissa, se huuto on enemmänkin lempeä kuiskaus joka kannustaa jaksamaan vaikeinakin hetkinä. En halua lopettaa, en vaikka sattuu. Tämä on se yksi ja ainoa asia, jonka vien loppuun asti. Sen on pakko olla! Muuten olen täydellinen epäonnistuja. En pysty mihinkään muuhunkaan. kaikkien on oltava hyviä jossain. Vai olenko väärässä? Tarvin tätä, tarvitsen onnistumisen tunnetta. En kovin usein ole päässyt siitä nauttimaan elämäni aikana. En ennen anoreksiaa. Se on tuonut mun elämään kontrollia ja nostaa itseluottamusta pikkuhiljaa enemmän ja enemmän sitä mukaan kun paino putoaa. Kaikki on ihanaa ja kaunista sumua siihen saakka, kunnes joku huomaa tai repsahdan ensimmäisen kerran. Silloin voisin vain kuolla, vihaan itseäni enemmän kuin moni varmasti uskoo että on edes mahdollista. En oikeasti siedä itseäni ja en enää kehtaa kohdata ihmisiä. En edes ystäviäni.. Voiko siis sanoa että haluan olla sairas? En tiedä.. en osaa ajatella elämää ilman tätä enää.

Näin asiasta poiketen, tänään olis tarkoitus nähdä muutamaa kaveria. On ihan hyvä fiilis muuten, paitsi nyt kun on kesä niin tietysti toinen heistä haluaisin ostaa muutamat juomat ja istua ulkona hörppimässä niitä. Ehkä juon vain yhden mahdollisimman kevyen ja nipistän sen syömisistäni. Tai sitten tapaan vain toista kaveriani jonka kanssa oli alunperinkin tarkoitus olla kahdestaan. Äh, en tiedä mitä teen mutta mun on nyt oikeasti pakko alkaa meikata. Pitäkää kaikki kiva päivä!

Nopeaa päivitystä!

Oon tätä kirjoittaessani mökillä mun miehen kanssa. Pelaillaan korttia ja juodaan vähän drinkkejä. Vesi haisee ja maistuu metallille täällä hyi mutta muuten ihana paikka. Yritän vaan olla syömättä liikaa ja nauttia tästä lomasta tän stressaamisen lisäksi 💕 tämä on vaan nopea päivitys että ei olis ihan kuolleen oloinen blogi mutta kirjoitan koosteen tästä reissusta kun päästään takaisin kotiin. Pitäkää kiva ilta!