Ollaanko kohta vapaita?

Kaikki kaatuu ja nään sen, mutten osaa pysäyttää sitä. En ole osannut ikinä aiemminkaan. Rakastan sinua, mutta vihaan itseäni sitä enemmän. Onko tässä järkeä? Oliko alunperinkään?

"Seison kuopan vieressä

kaivoin sen ihan itse omin pienin kätösin

vaikka tarjosit apua sinäkin

siinä se valmiina odottaa, syvyyttä kuusi jalkaa

viimeinen laulu lauletaan, kun kohta maahan lasketaan"

Voiko kaksi näin erilaista elää yhdessä? En tiedä enää. Toinen on rikki ja palasina, täysin pohjalla ja toinen taas toiveikas ja innostunut milloin mistäkin. En jaksa kuulla, se sattuu kun nään toisen menevän eteenpäin ja innostuvan kun itse junnaan paikallani enkä nää pointtia tai valoa missään. Olen kateellinen toisen onnelle. Ei saisi olla mutta olen. Olen kauhea tiedän. Vihaan itseäni syystä.

"Seison rakkauden haudalla, sinä sen toisella puolella

me ollaan kohta vapaita"

Entä jos meidän maailmat ei mahdu samaan asuntoon? Ei sovi yhteen, ei rakenna vaan riistää ja rikkoo toisiaan. Ehkä mun kuuluu olla yksin. En tiedä mitä haluan elämältä enää kun tuntuu, että elämällä ei ole mitään tarjottavaa. Olo on niin kauhea, että vetäydyn kuoreeni ja pysyn siellä. En päästä mitään sisään enkä ulos. Lukitsin sinut ulkopuolelle vaikka et sitä ansaitse. Kaikki on sekavaa.  Tiedän varmaksi vain sen, että rakastan.  Riittääkö se? Voiko se olla pelastusrengas, vaikka olisi kuinka syvää?

"Kaikki alkoi kuilusta, kun ei osattu puhua

en osannut siltaa rakentaa

pitäisi olla vahvana mutta mua pelottaa

voiko hautajaiset peruuttaa?"

Elämä joulun jälkeen

Nyt se joulu sitten meni. Oltiin miehen kans ostettu hyvältä kuulostavaa kuoharia jouluksi, mutta petyin sen makuun karvaasti. Ei ollut mun juttu, mutta onneks toinen meistä tykkäsi. Pakollisista syömisistä kertyneet joulukilot oksettaa ja railakkaista pikkujouluista on vieläkin päässä lievät essojen jälkiolot. Eihän mun ollut niitäkään tarkoitus taaskaan napsia, mutta mitenkäs kävikään. Näettekö, ei mitään itsekuria. Varsinkaan syömisten suhteen ei ole itsekurista ollut viime aikoina tietoakaan. Pitää ottaa itteä niskasta nyt, kun on menny kaikki jouluhössötykset ohi. Oli kyllä ihan hyvät pippalot ja mukava joulukin kuitenkin loppujen lopuksi

Törmäsin facebookissa yksi päivä erääseen naikkoseen ja haluaisin vain sanoa, että vittu muija! olet itse täydellisyys. Ne jalat ja kasvot, en kestä. Tuijotin ja tuijotin vain. Niin pitkään että tuli huono omatunto, minähän juuri esineellistin tämän naisen. Sekä minulla on mies.. Ei sovi enää tuijottaa hoikkien neitojen kauniita jalkoja. Ei edes kateellisin silmin. Häpeä!  toivottavasti omat jalat on vielä joskus sellaiset, joita katson ihaillen ja rakastaen. Onkohon se mahdollistakaan? En ole varma, mutta aion yrittää!

Istun tällä hetkellä pimeässä huoneessa ja kuuntelen musiikkia kuulokkeista. Ei nukuta ollenkaan. Ei edes, vaikka olen jäälleen ottanut lääkkeitä nukahtamista tukemaan. Tarvisin jotain vahvempaa. Jotain, mikä vain voisi sammuttaa mun koko pään. Lopettaa kaikki ajatukset. 

Aloitus

Sanon näin heti alkuun, ettei minulla ole yhtään aiempaa kokemusta bloggerista tai ylipäätään blogin kirjoittamisesta. Toisena asiana tahdon sanoa, että pysyttelen todennäköisesti aina kasvottomana kirjoittajana. Nyt kun nämä asiat on tehty selväksi, kerron hieman itsestäni.

Tosiaan, olen parikymppinen nainen jumalan selän takaa. Koulut on käymättä ja lääkkeet (sekä pilven polttelu) toimii polttoaineenani. Kierin itseinhossa osaamatta lopettaa sitä. Sairastan masennusta ja anoreksiaa sekä kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Syömisen kanssa vammailu alkoi ensimmäisen kerran teininä, kun aloin pitää paastoja joiden seurauksena sain ahmimiskohtauksia. Paino nousi hiukan ja tietysti sain siitä kauhean paniikin ja aloin oksentelemaan ahmimiskohtauksien päätteeksi. En osaa sanoa, mikä sai tämän loppumaan mutta sain olla syömisten suhteen lähes normaali suht pitkään, kunnes sain päähäni alkaa laihduttaa. Lähtöpaino oli päälle 50kg ja tavoitepaino oli 48kg. Kun sitten saavutin sen, en ollut tyytyväinen. Jatkoin siis ja seuraava tavoitteeni oli 47kg. Olin jälleen tyytymätön ja totesin etten enää tahdo asettaa tavoitetta, joka perustuu painooni vaan jatkossa seurailen peiliä ja päätän sen mukaan, milloin olen tyytyväinen. Paino putosi nätisti päälle 3 viikon aikana 41 kiloon ja silloin sain anoreksia diagnoosin. En kokenut silloin, enkä koe vieläkään sairastavani anoreksiaa vaikka lääkärini ja läheiseni ovat muuta mieltä.

Tällä hetkellä painoni on about 44kg johon läheiseni ovat tyytyväisiä mutta itse näen itseni turvonneena ja oksettavana. Aloitin blogin, johon kirjoitan todennäköisesti tuskallisen pitkästä matkastani kohti 40 kiloa.