"Seison kuopan vieressä
kaivoin sen ihan itse omin pienin kätösin
vaikka tarjosit apua sinäkin
siinä se valmiina odottaa, syvyyttä kuusi jalkaa
viimeinen laulu lauletaan, kun kohta maahan lasketaan"
Voiko kaksi näin erilaista elää yhdessä? En tiedä enää. Toinen on rikki ja palasina, täysin pohjalla ja toinen taas toiveikas ja innostunut milloin mistäkin. En jaksa kuulla, se sattuu kun nään toisen menevän eteenpäin ja innostuvan kun itse junnaan paikallani enkä nää pointtia tai valoa missään. Olen kateellinen toisen onnelle. Ei saisi olla mutta olen. Olen kauhea tiedän. Vihaan itseäni syystä.
"Seison rakkauden haudalla, sinä sen toisella puolella
me ollaan kohta vapaita"
Entä jos meidän maailmat ei mahdu samaan asuntoon? Ei sovi yhteen, ei rakenna vaan riistää ja rikkoo toisiaan. Ehkä mun kuuluu olla yksin. En tiedä mitä haluan elämältä enää kun tuntuu, että elämällä ei ole mitään tarjottavaa. Olo on niin kauhea, että vetäydyn kuoreeni ja pysyn siellä. En päästä mitään sisään enkä ulos. Lukitsin sinut ulkopuolelle vaikka et sitä ansaitse. Kaikki on sekavaa. Tiedän varmaksi vain sen, että rakastan. Riittääkö se? Voiko se olla pelastusrengas, vaikka olisi kuinka syvää?
"Kaikki alkoi kuilusta, kun ei osattu puhua
en osannut siltaa rakentaa
pitäisi olla vahvana mutta mua pelottaa
voiko hautajaiset peruuttaa?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti