Tämä vuosi on minun vuosi

Hei vaan taas ja hyvää alkanutta vuotta kaikille. Tuun tekemään vain nopean päivityksen ihan vaan koska nyt taas tuntuu siltä. On muutamia juttuja joista haluan kertoa

Jouluna kertyi yllätys vaan liikakiloja, mutta paino on alkanut laskea ihan ok tahtiin ja pian pääsen takaisin siihen, mitä ennen joulua olin. Siitä on hyvä pikkuhiljaa laskea lisää. Anteeksi tosiaan, että en mainitse painoani täällä vieläkään, aion saada siihen rohkeutta mahdollisimman pian (mikäli saan joskus tästä kirjoittelusta enää kiinni) 

Asia josta oikeastaan halusin tänne mainita oli mun eräs diagnoosi josta en ole uskaltanut kertoa täällä aiemmin. Nimittäin BPD (borderline personality disorder) eli suomeksi epävakaa. Tarkalleen tunne-elämältään epävakaa.. Häpesin tätä diagnoosia pitkään mutta nyt ihan viime aikoina olen oppinut hyväksymään sen osaksi minua ja olen tutkinut asiaa paljon. Moni asia elämässäni selittyi lähes täysin ja mitä enemmän luin, sitä enemmän tajusin kuinka pahasta ongelmasta oikeasti on kyse. Tämä selittää myös aikaisemmat vainoharhat ja muut harhaiset kokemukseni. Suomeksi tietoa tuntui ensin olevan vaikeampi löytää mutta englanniksi tosiaan löysin kauheasti hyvää tietoa ja alan ymmärtää itseäni ja omia kaavojani joiden mukaan asiat jatkuvasti tuntuu menevän päin persettä. Kirjaimellisesti välillä ailahtelen ja työnnän ihmiset ulos elämästäni ja alan käyttäytyä helvetin itsetuhoisesti. Ihan vain, koska en kestä omaa pahaa oloani (ja kaikkia muita oloja/tunteita mitä tämä paska aiheuttaa) ja pelkään, että muut eivät jaksa sitä myöskään ja hylkäävät heti kun voivat. Viimeaikoina R:n ja minun suhde on ollut koetuksella monista syistä joka pahensi oireitani huomattavasti ja syöksyin melko pahaan kuntoon. Tästä tietysti seurasi minulle tyypilliseen tapaan huumeiden ja alkoholin liikakäyttöä.. Tämä taas nyt ei ainakaan helpottanut R:n ja minun ongelmia eikä varmasti tehnyt hyvää omalle pääkopallenikaan. Viimeisen huumeillan jälkeen koin jonkinlaisen valaistumisen omasta tilastani ja käytöksestäni. Päätin hävittää heti seuraavana päivänä kaikki loput paskat mitä pussin pohjalla vielä oli ja olla erossa kaikesta muusta kuin alkoholista ainakin jonkin aikaa. Peukkuja pystyyn että pystyn tähän 👍🏻👍🏻 tänä vuonna aion saavuttaa monia tavoitteita ja panostaa oikeasti sellaisiin asioihin, joita haluan. 

Kaikki äänet huutaa samaan aikaan

Mun ajatukset on äänekkäitä ja sekaisin. "Laihdu läski" on ainoa ajatus josta saan kiinni. Ainoa selkeä ajatus siis. Miten omia ajatuksia voi selkeyttää? Varsinkin jos on hankaluuksia vain istua alas ja antaa ajatusten tulla. Jos pelkää omia ajatuksiaan. Siellä on niin paljon vihaa, surua ja kyynisyyttä. Vihaa koko maailmaa kohtaan, ihmisiä kohtaan ja varsinkin itseäni kohtaan. Negatiivisuus on ottanut vallan mun ajatuksissa jo aikaa sitten. Ajatukset on ristiriitaisia kaiken lisäksi.. Joten päällimmäiset ajatukset on anoreksian kuiskaamia. Sairasta. R on väsynyt. Minä olen väsynyt. Oon väsynyt vihaamaan itseäni ja varsinkin kehoani.  Haluan vaan olla tyytyväinen itseeni edes jollain tavalla. Pelkään syömisen jälkeistä ahdistusta. Tälläkin hetkellä ahdistaa vaikka en ole laskujeni mukaan edes syönyt liikaa. Haluaisin vaan paeta kaikkea tätä nukkumalla.

Mulla on huomenna aika psykologille. Stressaa ihan kauheasti. En osaa sanoa miksi oon alkanut pelkäämään näitä tapaamisia ja haluaisin vaan perua jokaisen. Siellä puhuminen tuntuu pahalta, hiljaisuus tuntuu pahalta ja kaikki siltä väliltä tuntuu pahalta. Mistä siellä pitäisi puhua? Kaikista kauheinta on, kun kysytään suoraan että miten luulisin itse että minua voisi auttaa. Mitä toivoisin. Ai mitäkö toivoisin? Haluaisin jäädä kotiin. En halua poistua muualle kuin lenkille. Mutta tiedän, että erakoituminen ei ole hyväksi. Pakotan itseni ylläpitämään ihmissuhteita. Pakotan itseni käymään sovituilla tapaamisella. Muiden mieliksi, itseni parhaaksi.

Btw.. äitini haukuttiin huonoksi äidiksi  (jota  äitini kylläkin minulle on aina ollut) sen perusteella mikä minusta on tullut. Tulipa jälleen hyvä mieli. Muut siis näkee minut noin huonossa valossa.

Mun maailma loppuu

" Välil must tuntuu, et mun maailma loppuu

Hei kerro mulle miten sillo edetään 

Opeta mut elämään "

"Sä oot ollu aina oikeessa
Et mä oon tässö se kakara
On surullista miten käyttäydyn
Ku oon jurrissa puhun paskaa ja koitan loukata"

"Kurista mua niin pitkään,
Etten pysty hengittään, nii et jälki jää
Haluun et laitat mut itkemään 
Hukuta mut ammeeseen
Tumppaa rööki ranteeseen
Tee se uudelleen, niin etten enää sulle pahaa tee"

Nonii, mun mies jätti mut. Ansaitsen sen. Vittu. Ansaitsen kaiken. Olisin halunnu, että kaikesta paskasta huolimatta mun mies olis opettanut musta normaalin. Tehny musta sen ihmisen jota voi rakastaa. Olisin halunnu kaikenlaista, mutta kaikki on pilalla. Mun mies vihaa mua. Musta on tullu päihteiden takia ihnishirviö joka tuhoaa kaiken mikä eteen tulee. Vihaan itseäni. Haluan kuolla mutten uskalla. Miksen? Mikä vois olla pelottavampaa kun tää missä elän. En edes tiedä mitä helvettiä kirjoitan tällä hetkellä, oleen todella humalassa. Haluan vetää kaiken mitä vaan saan. Kirjoitan toinen silmä kiinni todella hidasta tahtia. Silmä kiinni, koska muuten en nää eteeni. Haluaisi n itkeä mutten pysty. Tuntuu että kuolin sisältä täysin. En tunne mitöän. Saatan katua tämän kirjoittamista mutten aio poistaa tätä. Palaan lukemaan tämän uudelleen ja uudelleen, nämä on aitoja fiiliksiä kun mun maailma kaatui lopullisesti. Mulla ei ole enää syytä olla vetämättä mun elämää päihteillä vessanpöntöstä alas. Ei yhtäkään syytä.

Meidän lemmenleikkien aiheuttamat mustelmat mun kehossa muistuttaa susta. Tulee muistuttamaan varmasti ainakin seuraavan viikon. Mun keho on täynnä sun jälkiä. Täynnä meidän intohimoa. Nyt ahdistun joka ikisestä jäljestä. Haluaisin että jokainen katoaa heti. Aiemmin rakastin niitä, hyvänä muistona. Se ilta oli ihana. Olisipa se voinut jatkua ikuisesti. Tämä ilta taas päätti kaiken. En halua puhua tavaroiden hakemisesta myöhemmin. En halua selvittää päätäni vaan jatkaa päihteiden ottamista. En halua kohdata tätä asiaa selvinpäin. En pysty. 

Hiljaisuus hajottaa

Mulla on pari ongelmaa, jotka meinaa tehdä mun läheiset hulluksi. Ensinnäkin, en kestä ollenkaan hiljaisuutta. Jos olen yksin, kuuntelen aina musiikkia tai laitan esim jonkun sarjan puhumaan taustalle. Jos taas seurassa tulee hiljainen hetki niin tulkitsen sen heti siten, että jokin on vialla. Musta tulee levoton ja ahdistunut. Yritän "korjata" tilannetta jotenkin vaikka mitään korjattavaa ei ole. Hiljaisuus on aivan normaalia. Varsinkin pitkässä parisuhteessa on välillä vaan sellaisia hetkiä, kun ollaan vaan hiljaa yhdessä eikä ole mitään sanottavaa tai tekemisistä. Tiedän sen, mutta en pysty silti sietämään sellaista tilannetta. Tästä samasta syystä öisin voisin kuolla ahdistukseen jos en pysty nukkumaan, kaikki on hiljaista eikä missään ole mitään hälinää tai häiriötekijää joka estäisi omia ajatuksia tulvimasta päähäni. En tiedä ymmärtääkö kukaan mistä puhun tai onko muilla samanlaisia kokemuksia mutta yksinkertaisesti sanottuna, mun pää ei kykene lepäämään. Olen jatkuvasti todella uupunut vaikkei se käytöksestäni näy lainkaan ulospäin. Tästä ollaan keskusteltu lähiaikoina paljon terapiassa ja ollaan yritetty harjoitella kaikenlaisia harjoituksia joiden olisi tarkoitus rentouttaa ja rauhoittaa. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta nämä istunnot tuntuu usein todella kiusalliselta enkä pysty keskittymään ollenkaan.

Toisekseen olen nykyään tosi lukossa henkisesti. Sosiaalinen elämä on välillä suorittamista tämän ongelman takia. Mun on vaikea puhua yhtään mistään. Mulle on kyllä ollut aina vaikeaa keskustella omista ongelmista muiden kanssa mutta nykyään tuntuu, etten osaa puhua enää oikeasti mitään. Kun mulle yrittää puhua niin saa vaan jotain epämääräistä takaisin. Kun joku vaikka kysyy "mitä kuuluu" niin menen ihan lukkoon enkä osaa koskaan vastata muuta kuin "eipä ihmeitä" tai jotain muuta yhtä aivotonta. Jotenkin mulla on aina ollut olo ettei kukaan oikeasti halua tietää mitä mulle kuuluu tai mitä teen joten tuntuu oudolta alkaa selittää mitään. R on todella turhautunut varsinkin tähän ongelmaan koska tuntee että en vaan halua jakaa asioitani. Ei se ole niin, olen vain lukossa. Mun on myös joskus levottomana ja ahdistuneena erittäin vaikea keskittyä toisten puheisiin tarpeeksi hyvin ja sekin vaikeuttaa keskustelua. On hankala vastata mitään kun kuunteli toisen juttuja puoliksi. Tätäkään en tee tahallaan mutta ymmärrän että se loukkaa.

Loppujen lopuksi, vihaan olla minä. Musta tuntuu, etten vaan osaa elää normaalia elämää. En osaa elää ollenkaan enkä olla muille hyvä läheinen. Koen itteni vialliseksi. R on myös alkanut huomaamaan ja tuomaan esille mikä kaikki mussa on vialla ja lista on pitkä. Pelkäsin tätä jo kauan sitten. Pelkään, että R näkee saman hirviön kuin minä ja lähtee pian. Ajatus erosta pelottaa. Kaikki pelottaa. Apua

Linnunluinen

Puhuin äitini kanssa puhelimessa yksi päivä. Veljelläni oli ollut neuvola ja oli taulukkojen mukaan ollut pienesti ylipainoinen. Äitini sekä neuvolan nainen olivat molemmat sitä mieltä, ettei se kyllä pidä paikkaansa, vaan veljeni on enemmän leveäharteinen ja rotevaa tekoa oleva lapsi. Omasta mielestäni veli on todella normaalin kokoinen, ei ole koskaan pistänyt silmään että olisi millään tapaa liian iso lapsi. Jokatapauksessa, tästä johtuen äitini alkoi puhua "linnun luisista" ihmisistä. Hänen puheestaan pystyin päätellä etten minä kuulu siihen kauniiseen, siroon joukkoon. Äiti nimittäin puhui heistä vähän inhottavaan sävyyn. Ei kai se minulle niin puhuisi jos olisin sellainen? Olenko minä isoluinen? Entä jos en koskaan pysty olemaan oikeasti siro ja kevyt? Ahdistaa. En edes uskalla kysyä mieheltä kropastani koska pelkään sen vaan valehtelevan. Enkä edes tiedä miksi on niin vaikea luottaa. Eikä pelkästään tässä asiassa, en yleensäkään luota ihmisiin ympärilläni. En edes omaan, aina niin turvalliseen poikaystävääni. Mussa on jotain vikaa varmasti. Pelkään vaan etten riitä. Oon varma etten riitä. 

Yhtenä iltana katsottiin elokuvaa ja ainoa, mihin pystyin keskittymään kunnolla oli sen yhden näyttelijän kapeus ja muutenkin pieni kokoisuus. Olin niin kateellinen ja vihainen itselleni, että suorastaan kiehuin sisältäpäin. Vihasin sillä hetkellä itseäni sekä sitä naista, koko elokuvaa ja varsinkin kaikkea sitä mitä olin sinä päivänä syönyt. Siitä huolimatta, vaikka olin pysynyt kalorirajoissani. Tuntui ihan hirveeltä eikä se olo meinannut kaikota leffan jälkeenkään. olo on muutenkin jatkuvasti ihan paska. Olen sortunut oksentamaan tarkoituksellisesti ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Hävettää, että oli pakko tehdä niin. Pelkään ajautuvani takaisin siihen kierteeseen. On kai vaan pakko yrittää vielä kovemmin! Haluan ansaita itseni hyväksynnän. Haluan vihdoin rakastaa itseäni. 

                   

Vainot

Tuntuu että pää räjähtää enkä tiedä mihin uskoa. Kuuntelen ääniä ja hartaasti toivon, että kaikki niistä on naapureiden aiheuttamia. Jopa ne oudoimmat.. Musta tuntuu, että kaikki valehtelee mulle kaikesta ja välttelee mua. Se lääkäri ihan varmasti nosti mun lääkeannosta vaan siksi, että jäisin siihen enemmän koukkuun mitä oon jo ja lopettaminen olis mahdotonta. Ei käy, en halua. Kun oon kuulokkeet päässä lenkillä, niin tuntuu että vastaantulijat puhuu jotaki musta ja naureskelee.  Tai sitten vaan kuvittelen omiani taas vaihteeksi. Ei olisi uutta kyllä. En myöskään enää mielellään mene tämän talon kellariin. En sen jälkeen kun kerran varastotiloissa aloin kuulla ovelta mulle jo entuudestaan tuttua naputusta. Tuota samaa naputusta olen kuullut öisin omalta kotioveltakin. Paniikki. Jähmetyin vain kuuntelemaan. Lopulta kun tuli hiljaista, juoksin ulos ovesta ja portaat ylös ja kotiini. Koko matkan ylös tuntui siltä, että joku juoksisi perässä.

Oon ollu aiemminkin tosi vainoharhainen ja ehkä jopa psykoottinen. Pelkään kaikista eniten sitä, että pian en taaskaan enää itse erota mikä on totta ja mikä ei tai mitä on syytä pelätä ja mitä ei. Apua. Stressistäkö tämä johtuu? Jos onnistuisin laihtumaan paremmin stressikin luultavasti kaikkoaisi ja ehkä en helvetti sekoaisi lopullisesti!