Linnunluinen

Puhuin äitini kanssa puhelimessa yksi päivä. Veljelläni oli ollut neuvola ja oli taulukkojen mukaan ollut pienesti ylipainoinen. Äitini sekä neuvolan nainen olivat molemmat sitä mieltä, ettei se kyllä pidä paikkaansa, vaan veljeni on enemmän leveäharteinen ja rotevaa tekoa oleva lapsi. Omasta mielestäni veli on todella normaalin kokoinen, ei ole koskaan pistänyt silmään että olisi millään tapaa liian iso lapsi. Jokatapauksessa, tästä johtuen äitini alkoi puhua "linnun luisista" ihmisistä. Hänen puheestaan pystyin päätellä etten minä kuulu siihen kauniiseen, siroon joukkoon. Äiti nimittäin puhui heistä vähän inhottavaan sävyyn. Ei kai se minulle niin puhuisi jos olisin sellainen? Olenko minä isoluinen? Entä jos en koskaan pysty olemaan oikeasti siro ja kevyt? Ahdistaa. En edes uskalla kysyä mieheltä kropastani koska pelkään sen vaan valehtelevan. Enkä edes tiedä miksi on niin vaikea luottaa. Eikä pelkästään tässä asiassa, en yleensäkään luota ihmisiin ympärilläni. En edes omaan, aina niin turvalliseen poikaystävääni. Mussa on jotain vikaa varmasti. Pelkään vaan etten riitä. Oon varma etten riitä. 

Yhtenä iltana katsottiin elokuvaa ja ainoa, mihin pystyin keskittymään kunnolla oli sen yhden näyttelijän kapeus ja muutenkin pieni kokoisuus. Olin niin kateellinen ja vihainen itselleni, että suorastaan kiehuin sisältäpäin. Vihasin sillä hetkellä itseäni sekä sitä naista, koko elokuvaa ja varsinkin kaikkea sitä mitä olin sinä päivänä syönyt. Siitä huolimatta, vaikka olin pysynyt kalorirajoissani. Tuntui ihan hirveeltä eikä se olo meinannut kaikota leffan jälkeenkään. olo on muutenkin jatkuvasti ihan paska. Olen sortunut oksentamaan tarkoituksellisesti ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Hävettää, että oli pakko tehdä niin. Pelkään ajautuvani takaisin siihen kierteeseen. On kai vaan pakko yrittää vielä kovemmin! Haluan ansaita itseni hyväksynnän. Haluan vihdoin rakastaa itseäni.