Etsin onnea lasin pohjalta

En tiedä mun painoa, en päässy vaa'alle tänä aamuna. Toivon tosissani vaa'an näyttävän huomenna tiettyjä lukuja.

Eilen tuli otettua viiniä (eli turhia kaloreita) R:n kanssa. Polttelin kans eilen, kolahti hyvin kun en ole hetkeen poltellut. ilta meinasi lähteä menemään huonoon suuntaan kun R meni vähän "änkyräkänniin". Sain onneksi parannettua ilmapiiriä puhumalla vaan positiivisia juttuja ja pyytämällä R:ää  tanssimaan mun kanssa. Ei me kyllä tanssia osata mutta ei haitannut menoa yhtään, siinäpähän heiluttiin vaan. Oli lopulta hauska yö. Valvottiin muistaakseni ainakin aamu viiteen ja lopulta sammuttiin sänkyyn kun R:lle tuli huono olo ja taisi se muistaakseni oksentaakin. Ei tullu edes isoa morkkista juoduista kaloreista kun en oikeastaan syönyt juuri mitään. Jäi hyvä fiilis.

Pääsin lievästä krapulasta huolimatta ihan ok mittaiselle lenkille. Vähän vajaa 8km näytti askelmittari. Oli super ihana ilma ulkona verrattuna muutamaan edelliseen päivään kun on pitäny sateessa lenkkeillä. Vihaan lenkkeillä kun on märkää, koira kun värjäytyy tassuista ja vatsasta harmaaksi ja housut sotkeutuu myös joka kerta. On noloa kävellä ihmisten ilmoilla housut ravassa, mutta jotenkin niille aina roiskuu kengistä/maasta sitä rapavettä kun kävelen. Haluan kyllä käydä toisellakin pidemmällä lenkillä tänään mikäli vaan jaksan. Nyt kaikki irti siitä että maa on kuiva! 

Koira ja R vaan nukkuu joten mulla on kauhean tylsää. Voisin kattoa jotakin netflixistä mutta en ikinä osaa päättää että mitä. Selaan ja selaan ja lopulta oikeasti turhaudun. Ehkä vaan selailen nettiä ja yritän herättää tota miestä kohta. Ehkä sillä on sillon vähän parempi olo. 

Laiskottaa

Jokainen askel tuntuu lonkassa. Oon jotenkin onnistunut lenkkeilemään sen kipeäksi. En selvästikään ole enää tarpeeksi hyväkuntoinen kävelemään yli 10km lenkkejä useampana päivänä peräkkäin. Harmittaa, mutta ei voi mitään. Lenkkeilen silti niin pitkiä lenkkejä kun pystyn. Niiden jälkeen vaan tuntuu niin hyvältä. on onnistunut olo ja fyysisestikin tuntuu ihanalta. Pitäisi itseasiassa olla nytkin jo menossa ulos kun koira varmasti haluaisi jo päästä lenkille. Laiskottaa, hyi mua kun laitan koirani odottamaan. Ehkä tänään kuitenkin annan itselleni luvan lyhentää ainakin tätä päivän ensimmäistä lenkkiä. Jospa myöhemmin jaksaisin paremmin.

Jään vielä laiskuuttani kirjoittelemaan. Ajatus ei oikein pysy kasassa ja unohtelen mitä olikaan tarkoitus kirjoittaa seuraavaksi. Siitä piti mainita, että mun ja R:n suhde näyttää menevän parempaan suuntaan. En enää pelkää jokainen hetki että kaikki loppuu. R oli todella vahvasti humalassa kun silloin aiemmin jätti minut ja muutti mieltään heti seuraavana päivänä. Siitä vain jäi kauhea sekavuus ja pelko. En hetkeen tiennyt oltiinko nyt yhdessä vai ei. Nyt tiedän ja olo on todella helpottunut.

Käytiin btw tässä yksi päivä hakemassa kaksi kassillista ruokaa ruokajakelusta. Ne tunki mukaan ihan hirveästi karkkia ja suklaata. Nyt ne kiusaa mua tuolla kaapeissa. Sai sieltä ihan ruokaakin, leipää esimerkiksi paljon. Onneksi R syö usein leipää. Mulla yksinään ei tulisi käytettyä varmaan noista ruuista puoliakaan vaan jäisivät lojumaan pakkaseen. Mutta nyt on oikeasti pakko alkaa tehdä lähtöä sinne lenkille! En anna koiran odottaa enää vaan löhöämällä ja kirjoittelemalla.

//Anteeksi sekava ja hyppelevä teksti.

Kaikki äänet huutaa samaan aikaan

Mun ajatukset on äänekkäitä ja sekaisin. "Laihdu läski" on ainoa ajatus josta saan kiinni. Ainoa selkeä ajatus siis. Miten omia ajatuksia voi selkeyttää? Varsinkin jos on hankaluuksia vain istua alas ja antaa ajatusten tulla. Jos pelkää omia ajatuksiaan. Siellä on niin paljon vihaa, surua ja kyynisyyttä. Vihaa koko maailmaa kohtaan, ihmisiä kohtaan ja varsinkin itseäni kohtaan. Negatiivisuus on ottanut vallan mun ajatuksissa jo aikaa sitten. Ajatukset on ristiriitaisia kaiken lisäksi.. Joten päällimmäiset ajatukset on anoreksian kuiskaamia. Sairasta. R on väsynyt. Minä olen väsynyt. Oon väsynyt vihaamaan itseäni ja varsinkin kehoani.  Haluan vaan olla tyytyväinen itseeni edes jollain tavalla. Pelkään syömisen jälkeistä ahdistusta. Tälläkin hetkellä ahdistaa vaikka en ole laskujeni mukaan edes syönyt liikaa. Haluaisin vaan paeta kaikkea tätä nukkumalla.

Mulla on huomenna aika psykologille. Stressaa ihan kauheasti. En osaa sanoa miksi oon alkanut pelkäämään näitä tapaamisia ja haluaisin vaan perua jokaisen. Siellä puhuminen tuntuu pahalta, hiljaisuus tuntuu pahalta ja kaikki siltä väliltä tuntuu pahalta. Mistä siellä pitäisi puhua? Kaikista kauheinta on, kun kysytään suoraan että miten luulisin itse että minua voisi auttaa. Mitä toivoisin. Ai mitäkö toivoisin? Haluaisin jäädä kotiin. En halua poistua muualle kuin lenkille. Mutta tiedän, että erakoituminen ei ole hyväksi. Pakotan itseni ylläpitämään ihmissuhteita. Pakotan itseni käymään sovituilla tapaamisella. Muiden mieliksi, itseni parhaaksi.

Btw.. äitini haukuttiin huonoksi äidiksi  (jota  äitini kylläkin minulle on aina ollut) sen perusteella mikä minusta on tullut. Tulipa jälleen hyvä mieli. Muut siis näkee minut noin huonossa valossa.

Pää leviää

En tiedä mitä tapahtuu. Pelkään koko ajan. Menin hakemaan muutamaa tavaraa R:n luota ja juteltiin. Ilmeisesti meidän suhde ei olekaan ihan täysin lopussa. Oon ihan hirveän stressaantunut ja masentunut. Me ei olla erottu muttei kai olla täysin yhdessä. Ei tiedetä tuleeko tästä enää oikeaa suhdetta. Entä jos R vain pitää mua omassa elämässään mukana juuri sen aikaa että saa omat asiansa kuntoon ja sitten jättää mut. Olisiko R niin laskelmoiva? En usko. Mutta olisiko sittenkin?

Oon ihan sekaisin muutenkin. Muutamana päivänä olo on ollut tosi vainoharhainen ja pelokas. Ahdistun kaikesta, omituisista äänistä, jos vastaantulija katsoo liian pitkään tai jos kuuntelen omia ajatuksiani. Musta on pitkään tuntunut, ettei mun ajatukset ole mun ajatuksia. Jossain mun pään sisällä lymyää joukko sellaisia ajatuksia ja asioita joita en oikeasti tunnista. Välillä kuulen oikeasti näitä ajatuksia puhuttavan ihan ääneen. Tuntuu että sekoan kohta. En kestä tähän päälle vielä kauheaa stressiä. Apua.

Syömishäiriöinen ajattelu on vahvasti läsnä. En pääse siitä eroon.

Mun maailma loppuu

" Välil must tuntuu, et mun maailma loppuu

Hei kerro mulle miten sillo edetään 

Opeta mut elämään "

"Sä oot ollu aina oikeessa
Et mä oon tässö se kakara
On surullista miten käyttäydyn
Ku oon jurrissa puhun paskaa ja koitan loukata"

"Kurista mua niin pitkään,
Etten pysty hengittään, nii et jälki jää
Haluun et laitat mut itkemään 
Hukuta mut ammeeseen
Tumppaa rööki ranteeseen
Tee se uudelleen, niin etten enää sulle pahaa tee"

Nonii, mun mies jätti mut. Ansaitsen sen. Vittu. Ansaitsen kaiken. Olisin halunnu, että kaikesta paskasta huolimatta mun mies olis opettanut musta normaalin. Tehny musta sen ihmisen jota voi rakastaa. Olisin halunnu kaikenlaista, mutta kaikki on pilalla. Mun mies vihaa mua. Musta on tullu päihteiden takia ihnishirviö joka tuhoaa kaiken mikä eteen tulee. Vihaan itseäni. Haluan kuolla mutten uskalla. Miksen? Mikä vois olla pelottavampaa kun tää missä elän. En edes tiedä mitä helvettiä kirjoitan tällä hetkellä, oleen todella humalassa. Haluan vetää kaiken mitä vaan saan. Kirjoitan toinen silmä kiinni todella hidasta tahtia. Silmä kiinni, koska muuten en nää eteeni. Haluaisi n itkeä mutten pysty. Tuntuu että kuolin sisältä täysin. En tunne mitöän. Saatan katua tämän kirjoittamista mutten aio poistaa tätä. Palaan lukemaan tämän uudelleen ja uudelleen, nämä on aitoja fiiliksiä kun mun maailma kaatui lopullisesti. Mulla ei ole enää syytä olla vetämättä mun elämää päihteillä vessanpöntöstä alas. Ei yhtäkään syytä.

Meidän lemmenleikkien aiheuttamat mustelmat mun kehossa muistuttaa susta. Tulee muistuttamaan varmasti ainakin seuraavan viikon. Mun keho on täynnä sun jälkiä. Täynnä meidän intohimoa. Nyt ahdistun joka ikisestä jäljestä. Haluaisin että jokainen katoaa heti. Aiemmin rakastin niitä, hyvänä muistona. Se ilta oli ihana. Olisipa se voinut jatkua ikuisesti. Tämä ilta taas päätti kaiken. En halua puhua tavaroiden hakemisesta myöhemmin. En halua selvittää päätäni vaan jatkaa päihteiden ottamista. En halua kohdata tätä asiaa selvinpäin. En pysty. 

Hiljaisuus hajottaa

Mulla on pari ongelmaa, jotka meinaa tehdä mun läheiset hulluksi. Ensinnäkin, en kestä ollenkaan hiljaisuutta. Jos olen yksin, kuuntelen aina musiikkia tai laitan esim jonkun sarjan puhumaan taustalle. Jos taas seurassa tulee hiljainen hetki niin tulkitsen sen heti siten, että jokin on vialla. Musta tulee levoton ja ahdistunut. Yritän "korjata" tilannetta jotenkin vaikka mitään korjattavaa ei ole. Hiljaisuus on aivan normaalia. Varsinkin pitkässä parisuhteessa on välillä vaan sellaisia hetkiä, kun ollaan vaan hiljaa yhdessä eikä ole mitään sanottavaa tai tekemisistä. Tiedän sen, mutta en pysty silti sietämään sellaista tilannetta. Tästä samasta syystä öisin voisin kuolla ahdistukseen jos en pysty nukkumaan, kaikki on hiljaista eikä missään ole mitään hälinää tai häiriötekijää joka estäisi omia ajatuksia tulvimasta päähäni. En tiedä ymmärtääkö kukaan mistä puhun tai onko muilla samanlaisia kokemuksia mutta yksinkertaisesti sanottuna, mun pää ei kykene lepäämään. Olen jatkuvasti todella uupunut vaikkei se käytöksestäni näy lainkaan ulospäin. Tästä ollaan keskusteltu lähiaikoina paljon terapiassa ja ollaan yritetty harjoitella kaikenlaisia harjoituksia joiden olisi tarkoitus rentouttaa ja rauhoittaa. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta nämä istunnot tuntuu usein todella kiusalliselta enkä pysty keskittymään ollenkaan.

Toisekseen olen nykyään tosi lukossa henkisesti. Sosiaalinen elämä on välillä suorittamista tämän ongelman takia. Mun on vaikea puhua yhtään mistään. Mulle on kyllä ollut aina vaikeaa keskustella omista ongelmista muiden kanssa mutta nykyään tuntuu, etten osaa puhua enää oikeasti mitään. Kun mulle yrittää puhua niin saa vaan jotain epämääräistä takaisin. Kun joku vaikka kysyy "mitä kuuluu" niin menen ihan lukkoon enkä osaa koskaan vastata muuta kuin "eipä ihmeitä" tai jotain muuta yhtä aivotonta. Jotenkin mulla on aina ollut olo ettei kukaan oikeasti halua tietää mitä mulle kuuluu tai mitä teen joten tuntuu oudolta alkaa selittää mitään. R on todella turhautunut varsinkin tähän ongelmaan koska tuntee että en vaan halua jakaa asioitani. Ei se ole niin, olen vain lukossa. Mun on myös joskus levottomana ja ahdistuneena erittäin vaikea keskittyä toisten puheisiin tarpeeksi hyvin ja sekin vaikeuttaa keskustelua. On hankala vastata mitään kun kuunteli toisen juttuja puoliksi. Tätäkään en tee tahallaan mutta ymmärrän että se loukkaa.

Loppujen lopuksi, vihaan olla minä. Musta tuntuu, etten vaan osaa elää normaalia elämää. En osaa elää ollenkaan enkä olla muille hyvä läheinen. Koen itteni vialliseksi. R on myös alkanut huomaamaan ja tuomaan esille mikä kaikki mussa on vialla ja lista on pitkä. Pelkäsin tätä jo kauan sitten. Pelkään, että R näkee saman hirviön kuin minä ja lähtee pian. Ajatus erosta pelottaa. Kaikki pelottaa. Apua

Klo 04.44

puristaa rintaa. Huimaa. Oksettaa. Voisin kuolla. En pysty nukkumaan kunnolla.. Joko valvon tai nään hirveitä unia joiden takia herään jatkuvasti.  Miksei pää voi vaan hiljentyä ja yksinkertaisesti sammua ilman ajatuksia tai unia? Olen kateellinen kun toinen nukkuu vaikka enhän voi tietää millaisia unia R näkee. Stressi tekee levottomaksi, jalkoja pakottaa. Poltin illan aikana jointin, toivoin että se rauhoittaisi ennen kuin ahdistus omasta itsestä kasvaa liian suureksi ja pää leviää niin,  ette voi sitä peitellä. En halua että R näkee. En halua joutua selittämään mikä kaikki ahdistaa, R on kuunnellut tätä paskaa jo turhautumisen asti. Lipsauttelen muutenkin liikaa jo syömiseen liittyviä asioita. No, polttelu ei auttanut. Onneksi ainakin suurimman osan ajasta olen kai ainoa hereillä. Annan ahdistuksen tulla. Puristelen kaikkea itsessäni mistä saan kiinni koska koen pakollista tarvetta tehdä niin. Haluaisin itkeä mutten voi. Kyyneleet ei tule.

Paino on pudonnut enkä ole syönyt paljoa mutta silti tuntuu, että en tee tarpeeksi. Olisi pitänyt liikkua vielä lisää, syödä vielä vähemmän. Typerää tiedän. En jaksa itteäni, haluan sammua. Haluan vaan pois.