Mun maailma loppuu

" Välil must tuntuu, et mun maailma loppuu

Hei kerro mulle miten sillo edetään 

Opeta mut elämään "

"Sä oot ollu aina oikeessa
Et mä oon tässö se kakara
On surullista miten käyttäydyn
Ku oon jurrissa puhun paskaa ja koitan loukata"

"Kurista mua niin pitkään,
Etten pysty hengittään, nii et jälki jää
Haluun et laitat mut itkemään 
Hukuta mut ammeeseen
Tumppaa rööki ranteeseen
Tee se uudelleen, niin etten enää sulle pahaa tee"

Nonii, mun mies jätti mut. Ansaitsen sen. Vittu. Ansaitsen kaiken. Olisin halunnu, että kaikesta paskasta huolimatta mun mies olis opettanut musta normaalin. Tehny musta sen ihmisen jota voi rakastaa. Olisin halunnu kaikenlaista, mutta kaikki on pilalla. Mun mies vihaa mua. Musta on tullu päihteiden takia ihnishirviö joka tuhoaa kaiken mikä eteen tulee. Vihaan itseäni. Haluan kuolla mutten uskalla. Miksen? Mikä vois olla pelottavampaa kun tää missä elän. En edes tiedä mitä helvettiä kirjoitan tällä hetkellä, oleen todella humalassa. Haluan vetää kaiken mitä vaan saan. Kirjoitan toinen silmä kiinni todella hidasta tahtia. Silmä kiinni, koska muuten en nää eteeni. Haluaisi n itkeä mutten pysty. Tuntuu että kuolin sisältä täysin. En tunne mitöän. Saatan katua tämän kirjoittamista mutten aio poistaa tätä. Palaan lukemaan tämän uudelleen ja uudelleen, nämä on aitoja fiiliksiä kun mun maailma kaatui lopullisesti. Mulla ei ole enää syytä olla vetämättä mun elämää päihteillä vessanpöntöstä alas. Ei yhtäkään syytä.

Meidän lemmenleikkien aiheuttamat mustelmat mun kehossa muistuttaa susta. Tulee muistuttamaan varmasti ainakin seuraavan viikon. Mun keho on täynnä sun jälkiä. Täynnä meidän intohimoa. Nyt ahdistun joka ikisestä jäljestä. Haluaisin että jokainen katoaa heti. Aiemmin rakastin niitä, hyvänä muistona. Se ilta oli ihana. Olisipa se voinut jatkua ikuisesti. Tämä ilta taas päätti kaiken. En halua puhua tavaroiden hakemisesta myöhemmin. En halua selvittää päätäni vaan jatkaa päihteiden ottamista. En halua kohdata tätä asiaa selvinpäin. En pysty. 

Aloitus

Sanon näin heti alkuun, ettei minulla ole yhtään aiempaa kokemusta bloggerista tai ylipäätään blogin kirjoittamisesta. Toisena asiana tahdon sanoa, että pysyttelen todennäköisesti aina kasvottomana kirjoittajana. Nyt kun nämä asiat on tehty selväksi, kerron hieman itsestäni.

Tosiaan, olen parikymppinen nainen jumalan selän takaa. Koulut on käymättä ja lääkkeet (sekä pilven polttelu) toimii polttoaineenani. Kierin itseinhossa osaamatta lopettaa sitä. Sairastan masennusta ja anoreksiaa sekä kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Syömisen kanssa vammailu alkoi ensimmäisen kerran teininä, kun aloin pitää paastoja joiden seurauksena sain ahmimiskohtauksia. Paino nousi hiukan ja tietysti sain siitä kauhean paniikin ja aloin oksentelemaan ahmimiskohtauksien päätteeksi. En osaa sanoa, mikä sai tämän loppumaan mutta sain olla syömisten suhteen lähes normaali suht pitkään, kunnes sain päähäni alkaa laihduttaa. Lähtöpaino oli päälle 50kg ja tavoitepaino oli 48kg. Kun sitten saavutin sen, en ollut tyytyväinen. Jatkoin siis ja seuraava tavoitteeni oli 47kg. Olin jälleen tyytymätön ja totesin etten enää tahdo asettaa tavoitetta, joka perustuu painooni vaan jatkossa seurailen peiliä ja päätän sen mukaan, milloin olen tyytyväinen. Paino putosi nätisti päälle 3 viikon aikana 41 kiloon ja silloin sain anoreksia diagnoosin. En kokenut silloin, enkä koe vieläkään sairastavani anoreksiaa vaikka lääkärini ja läheiseni ovat muuta mieltä.

Tällä hetkellä painoni on about 44kg johon läheiseni ovat tyytyväisiä mutta itse näen itseni turvonneena ja oksettavana. Aloitin blogin, johon kirjoitan todennäköisesti tuskallisen pitkästä matkastani kohti 40 kiloa.